welcome to my life: Haikeus

Minulle iski tänään ikävä yhteen osaan menneisyyttäni.
Ne kaikki hienot muistot, joita minulla on päässä. Ne eivät koskaan katoa, eivät edes haalistu.
Ne monet kulutetut pelikengät, itkut, naurut, urheiluvammat. Ne useat hermojenmenetykset,
ja ennen kaikkea ne hienot hetket upeiden ihmisten ja mahtavan joukkueen kanssa.
Ne tulvivat tänään ulos mieleni sopukoista. Kaipaan sitä aikaa. Ihan todella.

Muutamia kertoja junnuvuosina mieleni teki lopettaa koko touhu ja unohtaa koripallo.
Äitini kehotuksesta en siitä ikinä luopunut. Onneksi. Lopulta siitä tuli oikeastaan elämäntapa.
En osannut tehdä mitään muuta vapaa-aikanani, kuin mennä treeneihin.

Kuva täältä: http://daniellim-sketches.blogspot.fi/2012/09/basketball-lovers.html

Useita vuosia sitten polveeni tuli tämä vamma. Tänäkään päivänä ei tiedetä mikä siinä on,
eikä mikä siihen auttaisi. Se vain on. Lopulta se äityi niin pahaksi, etten voi enää pelata, ainakaan tosissani.
Siirryin valmennuspuolelle neljä vuotta sitten ja sillä tiellä olen edelleen.

Kuva täältä: http://www.flickr.com/photos/57340921@N03/6501386821/

Seuramme järjesti myös "höntsäilykoripalloa" kerran viikossa. Pelailua ilman stressiä, ilman turnausmatkoja, ilman paineita. Se oli kivaa, ja oli mukavaa tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin. Sekin on vain valitettavasti nyt loppu, koska osanottajia oli liian vähän. Se oli oikeasti minulle kova paikka. Todella kova. Joudun nyt oikeasti luopumaan itse koripallon pelaamisesta, koska tämän polven vuoksi en tosiaan voi edes harkita useaa kertaa viikossa treenaamista ja kunnon korispelejä. "Höntsäkoris" oli enää ainoa kontaktini siihen oikeaan koripallon pelaamiseen. Toki edelleen valmennan ja se on mahtavaa puuhaa, ja minulle tärkeää, muttei kuitenkaan sama asia.