kirjottelin taas vähäsen

oon tämmönen kirjottelijasielu, eli mulla on koneella aina joku tarinan kirjoitus menossa. nyt rohkaistuin julkaisemaan aika rankankin tarinan alun teille, lukijani.. ja korostan, tämä on aivan alkutekijöissään vasta.. kertokaa mielipiteitänne tästä, onko tätä mitään järkeä jatkaa?

” Mut jos sä olisit oikeesti välittäny ni sä et olis tehny tätä mulle!” huusin kyynelet silmistäni valuen poikaystävälleni. Tai oikeastaan mahdollisesti nykyiselle entiselle poikaystävälleni. 

” Minttu, kuuntele nyt.. totta kai mä välitin susta.. välitän edelleenki, tai oikeestaan.. mä rakastan sua!” Lauri koittaa vedota minuun vielä tunteellisella puolellaan. En saa antaa periksi. En ainakaan näin helposti.

Lähdin ulos lumituiskuun. ”Vittu”, kirosin mielessäni. Tykkään lumisateesta, mutta just nyt se ei tee muuta kun ärsyttää minua: kastelee koko naaman, laittaa vaivalla suoristetut hiukset kiharaan ja levittää meikit.. tai oikeastaan mitä väliä sillä nyt on enää? Mitä väliä millään on enää?

Juoksen koko matkan, 2 kilometriä Laurin kotoa meidän kotiin. Astun puolikuolleena juoksumatkasta toppavaatteet päällä ulko-ovesta kotiin ja riisun vaatteet. Kukaan ei taida olla kotona. Taaskaan. Heitän vaatteet myttyyn keskelle käytävää. Äiti varmasti riemastuu kun se tulee joskus kotiin. Kävelen huoneeseeni. Se on viimeisen päälle siisti kuten aina. Käyn makaamaan sängylleni vatsalleni ja koitan ajatella.

” Minttu ! Mitä mä oon sanonu näistä vaatteista miljoona kertaa?!?” äitini huutaa eteisestä kiukkuisena, kuten arvasinkin.  Kyyneleiden takia ripsivärini ovat pitkin poskia, enkä muutenkaan jaksaisi yhtään nähdä äitiäni nyt. En todellakaan jaksa selittää sille mitä on tapahtunut ja miksi itken. Ja muutenkin.. eihän se sille kuulu.. eikä sitä edes kiinnosta minun asiat.

” Joojoo sori. Mä teen vähän koulutehtäviä nyt ni älä häiritse!” huudan äidilleni takasin ja onnistun juuri ja juuri pitämään ääneni vakaana. Äiti mutisee jotain vastaukseksi ”teineistä, joiden jälkiä saa aina siivota”. Purskahdan itkuun. Taas. Ja taas. Ja taas. Ja sitä se onkin koko loppuillan. Itkemistä ja vielä hiukan lisää itkemistä ja ettei pääse liian hyvä olo tuleen niin ihan pikkuisen vielä itkemistä.

En pysty syömään mitään koko iltana, mietin vain sitä typeryyttä jonka poikaystäväni on tehnyt. Vääryyttä, jota olen kokenut. Kaivan Ipodini esille, pistän kuulokkeet korville ja volyyminappulan kaakkoon. Soimaan pärähtää Apulannan kappale ” Vääryyttä!!1!”- kuinka sopiva se onkaan tähän. Jätän sen soimaan toistolla. Vasta Apulannan soidessa pystyn ajattelemaan kunnolla. Luoja, mitä terapiaa suosikkibändin kuuntelu voikaan olla.

” Okei, seurusteltiin kaks vuotta, rakastan sitä jätkää enemmän kuin mitään ja se on tehnyt minua kohtaan väärin.” Kelaan faktoja mielessäni jälleen kerran, ehkä tuhannes kerta tässä kuuden viimeisimmän- elämäni kamalimman- tunnin aikana.

Toisaalta fakta on myös se, että en osaisi elää ilman sitä ja minun on pakko saada olla sen kanssa. Miten rakkaus onkaan näin vaikeaa? Miten rakastumiseen menee useampi kuukausi ja tai jopa vuosia, mutta inho nousee pintaan hetkessä. Vihasta ei voi puhua, ei todellakaan, en minä Lauria vihaa, vaikka ehkä tuon jälkeen pitäisi.. rakastan sitä.

Aivoni ovat ihan sekaisin. En yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle jutella, pitääkö antaa anteeksi vai päästää todellinen pala kultaa, palanen.. ei vaan puolet minusta, menemään noin vain yhden hänen tekemänsä erheen takia.. erheen, jonka takia en tiedä voinko enää luottaa  häneen.. vaikka kuinka haluaisin.

On jouluaatto. Tapaamisestani Laurin kanssa on kolme päivää. Hän on soitellut ja laitellut tekstiviestejä aktiivisesti, eli melkein koko ajan. Minä en pysty vastaamaan. En nyt, en vielä. Facebookini viestilaatikko on myös aivan piukassa rakkaimpani viesteistä. En ole syönyt kolmeen päivään muruakaan, minulla ei ole edes nälkä, ei tee mieli mitään.

Olen miettinyt syitä sille, miksi Lauri teki, mitä teki. Olenko minä huono tyttöystävä? Enkö ota häntä tarpeeksi huomioon? Olenko ruma? Kaikkiin edellisiin vastaus on varmasti ei. Miten voisin olla huono tyttöystävä, sillä Lauri on aina kehunut kykyäni kuunnella murheita, ja lohduttaa tarvittaessa. Hän on aina sanonut myös, että olen maailman paras tyttöystävä, enkä näe syytä olla uskomatta häntä. Otan hänet huomioon joka asiassa, jopa ennen itseäni. Tai no otan kaikki ihmiset huomioon ennen itseäni, mutta varsinkin Laurin. Siitäkään ei voi siis olla kyse. En ole myöskään ruma, ainakaan omasta mielestäni. Kasvoni ovat sievät ja minulla on pitkät punaiset hiukset, jotka ovat hyväkuntoiset. 

Vaaleansiniset silmänikin ovat kauniit mielestäni. Lauri on myös aina kehunut ulkonäköäni, ja niin ovat monet muutkin miehet ja pojat aina kaduilla kulkiessani. En jää ikinä ulkona liikkuessani vailla jotakin positiivista kommenttia ulkonäöstäni. On siis kyse jostakin muusta, ja olen melko varma, että tiedän syyn.

Olen liian lihava. Olen miettinyt sitä aiemminkin ohimennen, mutta silloin se ei ole masentanut minua kovin syvästi, sillä olen kuitenkin aina kelvannut Laurille, eikä millään muulla ole ollut merkitystä viimeiseen kahteen vuoteen. Nyt se on ilmeisesti alkanut häiritä Lauria, muttei hän ole uskaltanut kertoa siitä minulle, vaikka olemme luvanneet toisillemme olevamme aina rehellisiä ja puhuvamme suoraan asioista niiden oikeilla nimillä. ”Mitään ei salata” oli Laurilla tapana sanoa aina, kun olimme keskustelleet jostakin hieman vaikeammasta aiheesta. Aina oltiin saatu sovittua, eikä mitään kovin isoja riitoja ole aiemmin ollutkaan.

Olen siis 150 senttiä lyhyt, joten saisin painaa korkeintaan 50 kiloa. Painan kuitenkin 60 kiloa, eli olen lievästi ylipainoinen. Sen on varmasti häirittävä Lauria erittäin suuresti. Hänhän kieltäytyi seksistäkin viime viikolla, kun olin heillä yötä. Se on ennenkuulumatonta. Hän ei varmasti halunnut minua, koska lihavuuteni ällöttää häntä. Näin se on.

” Minttu- kulta, tulehan nyt joulupöytään, äläkä vain murehdi siellä huoneessasi!” äiti huutaa keittiöstä. Minun on pakko mennä yhteiseen joulupöytään, muuten äiti murtuu. Hän ei tiedä mitä murehdin, eikä hänen tarvitsekaan. Ei hän minusta välitä.

Meillä on ollut erittäin vaikea kuluva vuosi. Isäni ja pikkusiskoni kuolivat auto-onnettomuudessa tammikuun puolivälissä. He törmäsivät kotiintulomatkallaan rattijuopon tielle. Rattijuoppo siis ajoi rekalla heidän ylitseen. Kumpikin heistä kuoli välittömästi voimakkaiden iskujen seurauksesta. Kummallakin oli pahoja sisäisiä verenvuotoja. He siis eivät onneksi kärsineet. Muistan ikuisesti pikkusiskoni, Saran, levollisen ilmeen, kun kävimme ruumishuoneella tunnistamassa ruumiit. Hän näytti siltä, kuin nukkuisi ja voisi koska tahansa nousta ylös ja alkaa leikkiä nukeilla. Barbiet olivat hänen suosikkejaan. Erityisesti se balettitanssija, jolla on vaaleanpunainen mekko. En voi ikinä heittää sitä pois. Ja miksi pitäisikään. Sara oli vasta nelivuotias ja hänen elämänsä loppui aivan liian lyhyeen. Isä näytti siltä, kuin häneen sattuisi, ikään kuin hän olisi törmäyksen tullessa aavistanut jotakin. Se on mahdotonta. Rattijuopolle ei tietenkään tullut naarmuakaan. Hän joutuu loppuikänsä maksamaan meille jotain korvauksia, mutta mikään ei tuo heitä takaisin, eikä mikään auta henkiseen pahaan oloon.

 Tämä on ensimmäinen joulumme ilman heitä, joten en voi tuottaa äidille pettymystä. Raahustan vastentahtoisesti keittiöön ja istun tutulle nurkkapaikalleni pöydän viereen. Talo on tupaten täynnä erilaisia, minun ja Saran jossain kerhossa tai jossain askartelemia joulukoristeita. Suurin osa on kamalan rumia ja kärsineitä. Minusta kaikki itse tekemäni koristeet saisi heittää pois. Saran tekemät voitaisiin säästää, totta kai. Äiti on tapansa mukaan laittanut pöydän koreaksi, ja ruokaa on ihan liikaa meille kahdelle. En raaski sanoa mitään. Hän on niin tottunut kokkaamaan neljälle. Ja tulevathan mummi ja ukki huomenna, joulupäivänä, syömään meille.

Tunnelma on vaivautunut. Ikään kuin kumpikin odottaisimme koko ajan Saran ja isän ilmestymistä. Emme puhu sanaakaan. Äiti on niin keskittynyt omaan kukkupäisen lautasensa tuhoamiseen, ettei hän kiinnitä mitään huomiota minun lautaseeni. Syön koko illan aikana kolme hapankorppua, ilman mitään päällystettä, kaksi erittäin ohutta viipaletta kinkkua ja lihapullan. Vettä juon lasillisen. En syö ainuttakaan suklaakonvehtia, vaikka rakastan niitä. Äiti ei huomaa mitään. En juo yhtään glögiä, vaikka pidän siitäkin, eikä äiti taaskaan huomaa. Sanoinhan, ettei häntä kiinnosta mitä sanon, teen tai mietin. Hänellä on liikaa murheita ja työstressiä. ( Hän on lääkäri ja omistaa kaupunkimme sairaalan. Hän on siis lähes joka päivä jossain työhön liittyvässä paikassa.) Ihme, kun hän sai jouluaaton ja –päivän vapaiksi. Tai siis saahan hän itse määrittää työaikansa, mutta ihme, kun hän raaskii olla kaksi päivää perättäin poissa töistä.

” No niin, minulla ei ole mitään ihmeellistä lahjaa, mutta ota nyt tämä edes.” Äiti sanoo ja ojentaa kauniisti paketoidun lahjan. Siinä on vihreää paperia, joka ei ole yhtään jouluista. En ihmettele, ettei äiti ole tajunnut, että jouluna kuuluu olla punaista lahjapaperia.  Otan paketin vastaan, kiitän, ja annan oman pakettini äidille.

”Ei se ole mitään kummoista tai kallista!” Kiirehdin sanomaan, kun äiti näyttää siltä, kuin päästäisi porun. Olen ostanut hänelle vain säälittävän hajuveden. Milloin hän muka sitä käyttäisi, kun on aina töissä, eikä sairaalassa saa sellaisia käyttää? En välitä siitä nyt. Ajatus on tärkein.

Äidiltä saan uudet, mummin kutomat, lapaset. Ne ovat suosikkiväriäni, kirkkaanpunaista. Kiitän kauniisti. Nämä tulevatkin tarpeeseen. ”Täytyy muistaa kiittää mummiakin huomenna”, ajattelen.

Kello on 23.00. Ehdotan, että menisimme siskon ja isän haudalle, onhan se jouluinen perinne, että käydään läheisten haudoilla. Näin hekin ovat tavallaan mukana joulunvietossa. Äiti suostuu ja alkaa etsiä auton avaimia. ”Minä tulen kävellen, tahdon mietiskellä vähän matkalla”, sanon äidille, joka katsoo kummastuneena, mutta suostuu kuitenkin.

Halusin kävellä monestakin syystä. Tärkein syy on se, että minun on nähtävä Lauri ja saatava jutella hänen kanssaan, sovittava tämä juttu. En voi kantaa kaunaa ikuisesti, minun on vain osattava antaa anteeksi. Tai edes kuunneltava, mitä hän tahtoo sanoa. Lisäksi minulla on hänelle joululahja. Sellainen ihan yksinkertainen kaulakoru, siinä on jääkiekkoa pelaavan Suomileijonan kuva. Lauri rakastaa siis jääkiekkoa ja on pelannut sitä pikkupojasta lähtien. Rakkaus voittaa kaiken, joten yritän kasata luottamuksen häneen uudestaan, vaikka se veisi aikaa.

Toinen syy sille, että tahdon kävellä.. minun on laihduttava, eli liikuntaa on ehdottomasti lisättävä. Ennen kävin kahdesti viikossa salilla ja kahdesti viikossa juoksulenkillä. Nyt minun on joka päivä useampaan kertaan liikuttava, jotta saan ylimääräiset .. noin miljoona kiloa pois. Vain silloin, uskon, että Lauri voi rakastaa minua.